Oli pimeä metsä, märkä lumi, kolme ihmistä ja kaksi koiraa.
Yksi ihmisistä meni metsään,
eksytti muun joukon mennessään.
Kotvan kuluttua koira ja kaksi ihmistä läksivät perään.
Koira nappasi nopsasti vainun kuonoonsa kadonneesta.
Metsään mennyt oli päätynyt pitkälle,
mutkitellut, kulkenut kauaksi.
Koira hämmentyi,
kun ei heti löytänytkään lähtenyttä,
kuten oli aiemmilla etsintäreissuilla tapahtunut..
ihmetteli, kun ei vainu ilmasta nokkaan enää kantautunutkaan,
mutta hoksasi pian seurata jälkiä jätettyjä,
kun hieman sai rohkaisuja ja neuvoja..
Pitkän patikoinnin päätteeksi,
kun epäusko alkoi ihmisiäkin vallata,
kadonnut löytyi!!
Taitava, sinnikäs, osaava oli pörröinen jäljittäjäystäväni!
Sitten sama uudestaan!
Ja toinen koira piiloutujan perään kulkemaan..
Pimeässä metsässä vilkkui koiran kaulapannan valo pitkin ja poikin
määrätietoisesti ja innokkaasti.
Helposti ja tottuneesti
kulki koira kohti kadonnutta,
haukahteli ja palasi välillä kutsumaan perässä tulevat mukaansa.
Sitten se puikkelehti pimeälle rinteelle ja haukkui vimmatusti..
palasi katsomaan tuleeko joukot perässä ja haukkui taas.
Ihmiset olivat hitaita, kompastellen kapusivat kaatuneiden puiden ylitse.
Ja kun koira jatkoi jäljittämistä edelleen eteenpäin,
kulkivat ihmiset aivan kadonneen ohi koiran perässä.
Siellä se oli kadonnut jo löydetty ja haukulla ilmaistu.
Piiloutujaa nauratti, ei malttanut odottaa enää,
vaan itsensä ilmaisi.
Ja niin nauroivat etsijätkin,
kun tietämättä, näkemättä aivan vierestä viipottivat.
Ja reipas, vikkelä, vahvavainuinen Lilli loikki innoissaan jo katsomaan,
mistä se ihminen oli piiloonsa kulkeutunut.
Jos olivatkin koirat etsimisestä innoissaan
ja tietoisia tekemisestään,
niin tuntui olevan ihmisjoukkokin..
unohtui siellä pimeässä metsässä kulkiessa
arkiset pähkäilyt ja tapahtumat,
oli vain metsä, ihmisystävät, hetki, uudet polut
ja koiraystävien
taidokkuuden ihmettely.
