Ei vielä alkunousussa tunturiin osannut koira
ennustaa tulevaa, että ulkona vietetään viisi päivää,
nukutaan ulkoäänien kuuluessa ja kävellään monta tuntia.
Näin terhakkaalta pörröinen ystävä näytti
ensimmäisten neljän kilometrin jälkeen.
Repussaan se kantoi omat ruokansa ja pienen pyyhkeen.
Toisena päivänä se jo hokasi, että repun
selkään laittaminen tiesi matkan jatkumista,
uusi hajuja ja maisemia..
Se alkoi heti venytellä,
kun repun otti esiin ja hyppelehti innostuneena.
Tunturireissulla oli muutakin työtehtävää
kuin rinkan kantaminen ja polulla olevien hajujen jäljitys.
Välillä täytyi toimia vartioikoirana tavaroiden
ja teltan luona... tai ainakin niin koiraotukset luulivat.
Maisemiakin ehdittiin ihailla.
Melko pian pikkutyöläinen tajusi,
että aina kun retkue pysähtyy,
kannattaa levätä.
Ja niin se harjoitteli kieppiasentoa kylmyyden kovistellessa
tai lötkösi raajat rentoina auringon lämmittäessä.
Tunturipurojen, -ojien, -jokien ja -järvien vesi
tarjosi viilennystä kuumenneille anturoille
ja helpotusta janon yllättäessä.
Vesi oli niin kirkasta, että
siellä olisi varmasti sukeltanutkin
tämä karvakuono, jos lämpöä ilmantilassa olisi ollut
enemmän kuin muutama aste.
Ruoka maistui aamuisin ja iltaisin epäilyksettä
ja taukoeväätkin oli mieluisia.
Mukavinta reissussa taisi kuitenkin olla se,
että matkaseurana oli paras kaveri.
Ja vaikkei kamun kanssa päässytkään
vapaana telmimään niin
pikkuisen piti riehua hihnan päässä lumialueilla
ja vaihtaa iltaisin pusut.
Paras kaveri muisti iltaisin
myös huolehtia puhtaudesta
ja pesi huolella ystävänsä korvat ja silmät
ennen unille painautumista.
Viikko oli onnistunut, vaikka sääolot vaihtelivat
ja maasto oli toisinaan kuhmuraista ja jyrkästi nousevaa tai laskevaa.
Näistä retkikoirista
voi olla vain ylpeä,
joten varmasti lähdetään uudestaan!
